Keskusta-logo

Uutiset

5.1.2019Tunteikas Joulu 2003Lue lisää »5.1.2019Miksi minusta tuli arvojohtajaLue lisää »4.1.2019Finnån tilojen historiaaLue lisää »

4.TARINA

Minä päätin lähteä Hämeestä Espooseen koettelemaan onneani vuonna 1710. Lapsuuteni 1600-luvun lopulla oli kovaa aikaa, sillä silloin oli suuri nälänhätä. 1695-1697 olivat ankaria katovuosia. Sanotaan, että nälänhätä oli silloin suurempi kuin koskaan sitä ennen ja sen jälkeen on ollut.

Sekä Lammi että Espoo kuuluivat nyt yhteiseen Uudenmaan ja Hämeenlääniin. (Nämä erotettiin toisistaan vuonna 1831.)

Pääsin töihin Finnån kartanoon, se oli yksi Espoon kahdestakymmenestäkuudesta rusthollista. Talon isäntänä toimi Henrik Malleniuksen perilliset. He olivat tehneet kruunun kanssa tarkan sopimuksen, jonka mukaan talon verosta poistettiin rahamäärä, joka vastasi hevosen ja ratsumiehen ylläpitokustannuksia. Isäntä oli rakentanut ratsumiehelle oman torpan ja hankkinut hänelle asianmukaiset varusteet.

Kartanoon oltiin rakentamassa uutta päärakennusta. (Tämä talo purettiin vasta vuonna 1970.) Suku omisti myös lähellä sijaitsevan vanhan Finnån rälssitilan vuodesta 1682 lähtien. Kartanon aputilaksi oli vuonna 1691 määrätty Mårtensbyn Pejin talo.

Tilalla oli runsaasti peltoja. Hevosia oli kaksi, kahdeksan lehmää ja sonni, lampaita oli 11 ja sikoja neljä. Isännillä oli myös kalastusvene Själörin rannassa. Veneellä käytiin kalastamassa ja kauppamatkoilla Helsingin torilla ja Tallinnassa.

Kävin metsätöissä ja tein peltotöitä, mutta joskus pääsin mukaan myös kauppamatkoille Tallinnaan.

Sunnuntaisin kävimme kirkossa. Kirkkoreissulle lähti kaksi eri seuruetta. Ruotsinkieliset menivät Espoon kivikirkkoon ja me suomenkieliset menimme kirkon viereen rakennettuun puurakennukseen, joka oli vaatimaton meille suomalaisille tehty kirkko.

Pimeinä talvi-iltoina askareiden lomassa isäntäväki kertoi meille tarinoita 1600-luvun tapahtumista:

Espoo oli keskisuurista ja pienistä taloista koostuva maalaispitäjä. 1600-luvun alussa Espoossa oli 205 taloa.
Puolet espoolaisista taloista ei kerta kaikkiaan pystynyt maksamaan veroja. Taloja jäi autioiksi toisaalta siksi, että kruunu oli vienyt isännän sotahommiin tai isäntä oli kuollut eikä talossa ollut aikuista miestä tekemään miesten töitä. Näitä autioituneita taloja otettiin kruunulle, joka pyrki löytämään niihin viljelijöitä. Juhana III:n käymän 25 vuotta kestäneen sodan kustannukset olivat usein ylittäneet talojen kantokyvyn. Sitten alkoi Liivin sota vuonna 1601, jonka maksumiehiksi taas joutuivat Uudenmaan rannikkopitäjien tilat ja sitten tuli vielä vuosien 1600-01 katovuodet. Vuonna 1602 oli ollut suuri pula kylvösiemenistä. Rannikon asukkaat saivat paikattua tilannetta myymällä puuta Tallinnassa ja ostettua sieltä vastaavasti viljaa.

Ruotsalaisten kuninkaiden sodat jatkuivat lähes koko 1600-luvun. Liivin sodan jälkeen hyökättiin itään ja vallattiin useita linnoituksia mm. Pähkinälinna. Vuonna 1621 hyökättiin Riikaan. 30-vuotiseen sotaan osallistuttiin Keski-Euroopassa 1630-1648. Vuonna 1654 sotaa käytiin aina Pommeriin ja Krakovaan saakka. Venäläiset hyökkäsivät hyvän tilaisuuden tullen Suomen itäosiin.

1600-luvulla kauppa ja merenkulku keskittyivät kaupunkeihin ja niinpä niiden asemaa tuettiin erilaisilla määräyksillä. Esim. maalaisia pakotettiin rangaistuksien uhalla tuomaan tuotteensa myytäväksi kaupunkeihin. Espoolaisten maalaistuotteet piti viedä Helsinkiin torille myytäväksi ja näin ollen hinnanmuodostus ei enää ollut vapaata. Maalaiset joutuivat myös maksamaan tullia kaupungin rajalla torille tai markkinoille tuotavista syötävistä tai kulutettavista tavaroista.

Teollinen toimintakin pyrittiin siirtämään kaupunkeihin. Maalaiset saivat pitää vain niin monta käsityöläistä, kuin se käräjäoikeuden mukaan tarvitsee, mutta ei sen enempää. Ammattikuntapakon kehittyessä käsityöläisten määrä alkoi kasvaa ja heidän tuotteensa alkoi syrjäyttää kotitekoisia tuotteita. Näiltä ajoilta löytyy mainintoja puusepistä, hevosenkengittäjistä ja kutojista.

Tämän ajan vientitavaroita olivat erilaiset maa- ja metsätaloustuotteet. Vietäessä tavaraa valtakunnan ulkopuolelle tuli olla mukana todistus tullauksesta. Jos todistusta ei ollut, tavara takavarikoitiin ja käräjät kutsuivat. Eräs Finnån aikaisemmista isännistä, Johan Hansinpoika sai mainetta salakuljettajana.

1620-luvulla Kaitaan alueen taloista vain Kaitans oli kruununtila. Muut Finnåån kaksi tilaa, Frisansin talo, Mårtensbyn Bondas, Hannus, Lapin ja Pej olivat verotiloja. Koko Espoossa oli tässä vaiheessa 128 verotilaa ja 60 kruununtilaa. (yht. 188 tilaa).

Vuonna 1627 Ruotsin valtiopäivät hyväksyivät kuninkaan esityksen, että joka 10. mies otettiin sotaväkeen. Tämä ei koskenut ratsutiloja. Uusi määräys rasitti erityisesti pieniä taloja, joista mahdollisesti ainoa aikuinen mies vietiin ruotuväkeen.

Vuonna 1696 Finnån naapuritila Mårtensbyn (Martinkylän) Hannus määrättiin sotaväenpuustelliksi.

Vuonna 1593 Uppsalan kirkolliskokouksen päätöksellä luterilainen uskonoppi oli hyväksytty valtakunnan viralliseksi opiksi. Luterilainen puhdasoppisuus tukeutui kiinteästi esivaltaan. Kirkon ja valtion yhteinen tavoite oli kasvattaa suomalaisista Jumalaa pelkääviä ja esivaltaa kunnioittavia kansalaisia. 1600-luvun jälkipuoliskolla kirkon korkein johto edellytti, että kansalle oli saarnattava ja opetettava kristinuskoa kansan omalla kielellä. Niinpä Gezelius nuorempi Espooseen vuonna 1693 suorittamansa tarkastuksen yhteydessä kehotti Espoota järjestämään suomenkielisille kirkon opetusta ja jumalanpalveluksia. 1700 -luvun alussa olikin sitten valittu pitäjänapulaiseksi Martti Buscher hoitamaan suomenkielisten kirkollisia asioita.

Kuulimme, että Ruotsin kuningas, tällä kertaa Kaarle XII, oli taas lähtenyt sotimaan Puolaan, Tanskaan ja Venäjälle vuonna 1700. Suuri Pohjan sota oli alkanut. Venäjän Tsaari Pietari Suuri näki tilaisuutensa tulleen tuhota koko Suur-Ruotsi. Venäläiset valtasivat Viipurin vuonna 1710 ja vuonna 1713 venäläiset hyökkäsivät Helsinkiin ja majoittuivat mm. Espooseen. Espooseen ilmestyi venäläisiä joukkoja ainakin Bembölen ja Södrikin kyliin. He ottivat taloja useiksi vuosiksi majapaikoikseen. Virkamiehistöä, säätyläisiä ja papistoa oli lähtenyt sodan jaloista pois maasta ja heidän työnsä jäi tekemättä. Tavalliset kansalaiset yrittivät piiloutua metsiin. Sota päättyi Uudenkaupungin rauhaan 30.8.1721. Venäläiset tuhosivat kylät lähtiessään pois.

Sitten iski karjarutto ja meidän talon isäntä ja osa miehistä jäi jonnekin sodan jalkoihin. Vuonna 1722 tilalle määrättiin tilapäinen viljelijä, jolla ei ollut varaa pitää kovinkaan montaa vierasta töissä, koska vuodet 1722 ja 1723 olivat kaiken muun pulan lisäksi katovuosia. Niinpä tilapäinen isäntä joutui irtisanomaan loputkin vierastyöläiset.

Tiesin, että useita vähävaraisia oli lähtenyt Tallinnaan töihin. Kuningas antoi vuonna 1723 kuninkaallisen käskyn, jossa määrättiin, että kaikkia irtoväkeen ja nuoria palvelusväkeen kuuluvia kiellettiin 50 hopeataalarin sakon uhalla lähtemästä maasta Tallinnaan tai muualle. Kieltoa kyllä uhmattiin ja laivurit salakuljettivat väkeä meren yli, mutta minä, niin kuin moni muukin, lähdin sisämaahan hakemaan toimeentuloa. Minä menin tietysti isien maille Lammin seudulle.

Vuoden 1722 henkikirjoissa useimmat Espoon tiloista on merkitty joko kokonaan autioiksi, rutiköyhiksi tai varattomiksi. Espoon väkiluku laski parissa kymmenessä vuodessa 300:lla 1500 asukkaaseen