Keskusta-logo

Uutiset

5.1.2019Tunteikas Joulu 2003Lue lisää »5.1.2019Miksi minusta tuli arvojohtajaLue lisää »4.1.2019Finnån tilojen historiaaLue lisää »

5.TARINA

Viides tarina

Synnyin Lammilla vuonna 1850. Vietin rauhallisen lapsuuden korpien suojassa. Opin jo nuorena kulkemaan isäni kanssa metsällä ja kalassa. Kesällä tein heinätöitä, äitini puolesaan teki koti- ja navettatyöt. Meillä oli kolme lehmää, kaksi sikaa ja viisi lammasta ja kukko ja seitsemän kanaa. – Minusta elämä oli liiankin rauhallista. 15-vuotiaana päätin lähteä etelään katsomaan miten ne kaukaiset sukulaiset siellä pärjäävät ja löytyisikö sieltä mitään mielenkiintoista.

Saavuin kesällä 1865 Åminneen lähelle Kauklahtea ja pääsin asumaan erään sukulaiseni luokse. Tämä setäni oli hyvin puuhakas ihminen. Hän seurasi tarkoin mitä maailmassa tapahtui. Hän kertoi kuulleensa isovanhemmiltaan ja vanhemmiltaan mm. seuraavanlaisia juttuja:

Noin sata vuotta sitten (1741-1743) venäläiset joukot olivat hyökänneet Suomeen. He olivat edenneet Helsingin seudulle vuonna 1742 ja vallanneet espoolaisia ratsu- ja virkatiloja käyttöönsä ja niistä käsin tekivät ryöstöretkiään koko pitäjän alueella. Ruotsi ja Venäjä tekivät rauhan 1743.

1700-luvun puolivälin tienoilla alkoi Ruotsin valtakunnan suurin rakennushanke eli Suomen rannikkolaivaston tukikohdan rakentaminen Susisaareen. Työntekijät tarvitsivat ruokaa ja rakennustarvikkeita, joita myös Espoosta toimitettiin työmaalle ja näin alueen asukkaat saivat lisätuloja.

1700-luvun lopussa suhtautuminen suomenkielisiin muuttui huonompaan suuntaan. Suomessa valtaapitävät alkoivat tuntea epäluuloa suomenkielistä väestöä ja varsinkin suomenkielistä papistoa kohtaan. Olivatko he enää lojaaleja vallassaolijoille? Pitäisikö yrittää eristää heidät ja estää heidän sivistymistään? Espoon kirkon esimies, jahtimestari Johan Amnor esitti, että suomenkieliset Jumalanpalvelukset puukirkossa lopetetaan, koska suomenkielisiä on niin vähän ja koska sen kunnostusta vailla oleva kirkko veisi liikaa taloudellisia resursseja. Sen sijaan rakennettaisiin mieluummin uusi pitäjän tupa. Samoihin aikoihin kartanonomistaja, pormestari Ullner esitti pitäjänkokouksessa, että Espoon pitäjänapulaisen virka voitaisiin lakkauttaa ja että huonoon kuntoon päässyt suomalainen kirkko joutaisi purettavaksi. Suomenkielisille voitaisiin pitää pääkirkossa suomenkielinen saarna ja ehtoollinen ruotsinkielisen jumalanpalveluksen jälkeen. Tästä asiasta ei päästy yksimielisyyteen ja asiasta pyydettiin kirkkoherra Crusellin kanta. Hän ehdotti entistä käytäntöä. Tämän mielipiteen perusteella suomalainen kirkko jäi paikoilleen ja pitäjänapulaisen virka säilytettiin. Mutta suomalaisen kirkon tarpeellisiin korjaustöihin ei ryhdytty ja näin rakennus rapistui.

Lohjan rovasti Collin suoritti Espoossa tarkastuksen 1804 ja silloin päätettiin, että suomenkieliset jumalanpalvelukset siirrettäisiin pidettäväksi kivikirkossa sunnuntaisin kello kahdeksan eli ennen ruotsinkielistä jumalanpalvelusta. Suomenkielisiä jumalanpalveluksia pidettäisiin jouluna, pääsiäisenä, helluntaina, rukouspäivinä ja muulloin joka kolmantena sunnuntaina. Puukirkko päätettiin purkaa. Se oli palvellut suomenkielisiä espoolaisia noin vuosisadan ajan.

Vuonna 1800 Espoossa oli noin 3000 asukasta.

Venäläiset joukot marssivat jälleen Suomen rajan yli helmikuussa 1808. Turun piispa Jakob Tengström kehotti papistoa puhumaan kirkoissa myönteisestä suhtautumisesta Keisaria kohtaan. Viapori antautui taistelutta toukokuun alussa. Venäläisten sotajoukkojen tulo Espooseen ei tällä kertaa aiheuttanut sellaista pakokauhua kun kahdesti aikaisemmin sadan vuoden aikana. Virkamiehet ja papisto eivät lähteneet maasta. Kansan keskuudessa oli kuitenkin suuri epäilys ja pelko, että taas käy huonosti. Espoossa oli majoitettuna venäläisiä joukkoja koko kesän 1808. Miehitysaikana sekä espoolaiset että venäläiset käyttäytyivät niin, ettei ryöstelyä ja väkivaltaisuuksia tapahtunut.

Kansa oli väsynyt ruotsalaisten kuninkaitten jatkuviin sotiin. Sotien takia oli yhä enemmän viety miehiä taistelemaan vieraille maille. Ja rahaa kerättiin yhä enemmän veroina. Suomenkieliset kansalaiset eivät saaneet käyttää omaa kieltään asioidessaan viranomaisten kanssa, vaikka enemmistö kansasta olikin suomenkielisiä. Suomenkielisilläkin paikkakunnilla viralliset kuulutukset luettiin vain ruotsiksi. Oltiin saatu tarpeeksi. Kaikki sukulaiseni olivat sitä mieltä, että mikä tahansa vaihtoehto oli parempi kuin tämä Ruotsin siirtomaana olo.

Haminan rauhansopimus vuonna 1809 merkitsi Suomen siirtymistä Venäjän vallan alle. Suomi sai siinä selvät omat rajat. Suomi sai myös käyttöönsä omat verotulonsa. Suomessa kehiteltiin omaa lainsäädäntöä ja Suomessa oli oma virkamieshallintonsa ja kirkkonsa. Suomen ja Venäjän välille muodostettiin tulliraja. Venäläisillä ei ollut kansalaisoikeuksia Suomessa. Ruotuarmeija lakkautettiin. Suomi korotettiin kansakuntana kansakuntien joukkoon.

Ensimmäiset vuodet asukkaiden innostus yhteiskunnallisiin asioihin oli lopahtanut niin, että usein pitäjänkokouksiin tuli niin vähän ihmisiä, ettei saatu mitään päätöksiä tehdyksi.

Vuosina 1830-1870 oli huonoja satovuosia ja kulkutaudit myös verottivat asukaslukua, erityisen paljon menehtyi lapsia. Osa asukkaista muutti Espoosta uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin, joka kasvoi rajusti.

Aleksanteri II:n aikana 1860-luvulla virinnyt aktiivinen valtiopäivätoiminta mahdollisti autonomisessa ruhtinaskunnassa monet merkittävät yhteiskunnalliset uudistukset.

Vuonna 1863 sallittiin kaikenlaisten maanviljelys- ja meijerivälineiden tuonti ilman tullia ja näihin aikoihin myös maamieskoulujen, kynnönohjaajien ja sekä valtion että lääninagronomien välityksellä levisi uusien maanviljelysvälineistön ja työtapojen käyttö yhä laajempiin piireihin. Samoihin aikoihin metsänhoidon alalla tapahtui voimakasta edistymistä. Metsien arvo alkoi nousta. Metsäalasta alkoi tulla merkittävä kansantaloutta nostava ala.

6.2.1865 keisarin asetuksella kunnallishallinnosta maaseudulla erotettiin pitäjäyhteisöt kunniksi ja seurakunniksi. Espoon pitäjänkokous asetti heti sen jälkeen yhdeksänhenkisen komitean laatimaan säännökset kunnallishallinnosta Espoossa. Komitea sai työnsä valmiiksi vuodessa ja sen mukaisesti vuoden 1867 alusta aloitti toimintansa ESPOON KUNTA.

Vuonna 1865 Espoossa asui noin 4000 asukasta, täällä oli 179 kartanoa ja maatilaa. 86 % miehistä hankki toimeentulonsa maatalouselinkeinon töistä. Teollisuutta oli vähän: muutama mylly ja Stensvikin tiilitehdas (18 ihmistä töissä). Espoossa ei ollut yhtään kauppaa. Espoon asukkaista 90 % oli ruotsinkielisiä ja 10 % suomenkielisiä.

Kesällä 1865 aloin kysellä töitä. Eräänä iltana poikkesimme Stensvikissä, koska setäni halusi näyttää sinne jo vuonna 1861 perustetun tiilitehtaan. Kyllä se näytti isolta puhisevalta helvetiltä… Mutta se alkoi kovin kiinnostaa minua. Siinäkö olisi se minun tulevaisuuteni? Maanviljelys ja eränkäynti ovat vanhojen ihmisten taantuvia aloja.

Menin seuraavana aamuna kyselemään töitä. Pääsinkin oppipojaksi koeajalla. Olipas hienoa päästä töihin oikein tehtaaseen! Kukaan muu minun tuntemani ihminen ei ollut ollut eikä tälläkään hetkellä ollut tehtaassa töissä. Tämä Stensvikin tiilitehdas oli ilmeisesti eräs Espoon suurimmista tehtaista, jollei peräti suurin. Töitä riitti ja etenin pian vakituiseksi työntekijäksi. Taloon otettiin vuosittain useampia työntekijöitä lisää. Työ oli raskasta, mutta olin ylpeä työstäni. Tavaraa kuljetettiin vesitse lähinnä Helsingin rakennustyömaille. Pääsin joskus mukaan laivalle purkamaan lastia Helsingin päässä.

Espoon kuntakokous laati vuonna 1869 uuden suunnitelman lastenopetuksen järjestämisestä. Kunta jaettiin kolmeen piiriin, johon jokaiseen tuli palkata kiertokoulunopettaja, jotka kaikki antoivat ruotsinkielistä opetusta. Vuonna 1871 valmistui Espoon ensimmäinen kunnallinen kansakoulu – Lagstadin koulu. Se oli ruotsinkielinen, kuten kaikki muutkin 1800-luvulla perustetut kunnalliset koulut olivat Hagalund (1878), Leppävaara (1881), Träskända (1888), Stensvik (1890), Rödskog (1892), Mataskär ( 1895).

Vuonna 1871 menin ensimmäisen kerran kauppaan. Kuvernööri oli antanut Espoon kunnallislautakunnan myönteisen kannan mukaisesti F.F. Sjöblomille oikeuden perustaa Espoon ensimmäisen kaupan tänne Stensviikkiin. Se oli siis suuri askel espoolaiselle mennä kauppaan. Olihan jotkut jo aikaisemmin käyneet Helsingissä kaupoissa, mutta kyllä se tavalliselle ihmiselle oli iso asia. Vuonna 1868 oli annettu asetus, jonka mukaan kaupan saattoi perustaa minne vain, kunhan anoi ja sai luvan. Tämä kauppa siirtyi sittemmin eli 1880-luvun lopulla Bastviikkiin. Niihin aikoihin perustettiin lähialueelle kolme uuttakin kauppaa. Mårtensbyhyn perustettiin ensimmäinen kauppa 1887. Vuonna 1895 perustettiin uudet kaupat sekä Mårtensbyhyn että Sököön.

Espoonlahteen alkoi syntyä uusia teollisuusyrityksiä, koska Helsingissä alkoi 1860-luvulla voimakas rakentamisen ajanjakso ja Espoonlahdesta sinne oli hyvä yhteys vesitse. Siitä tulikin Espoon merkittävin teollisuusalue 1800-luvulla. Seuraavassa teollisuusyritykset, niiden  perustamisvuodet sekä työväen määrä vuosisadan vaihteessa:
Stensvikin tiilitehdas (Stensvik) 1861 98
Bastvikin höyrysaha (Muhlby) 1875 17
Åminnen tiilitehdas (Muhlby) 1886 50
Kallvikin tiilitehdas (Kalvik) 1889 129

Bastvikin höyrysahan perusti 1875 helsinkiläinen kauppias F.F. Sjöblom. Merkittävin osa tuotannosta vietiin laivoilla Bastvikin laivalaiturista.

1876 oli espoolaisilla maanviljelijöillä nautakarjaa 3073, lampaita 1854, kanoja 1476, hevosia 851, sikoja 372. 1800-uvun jälkipuoliskolla alettiin panostaa karjankasvatukseen. 1876 naudanlihan vuosituotto oli keskimäärin 600-800 kg, mutta vuonna 1906 päästiin jo 2100 kiloon tarkastusyhdistyksen tiloilla ja 1916 jo vähän yli 2600 kiloon.

Vahvasti ruotsinkielinen kunta ei ollut innokas perustamaan kouluja suomenkielisille lapsille. Kauklahden, Muhlbyn ja Stensvikin alueella oli runsaasti suomenkielistä väestöä ja alueella perustettiin Suomalaisen kansakoulun ystävät yhdistys. Tilanomistaja Karl Wilkman tarjosi kartanostaan tilat koululle ja niin alkoi alueemme ensimmäisen suomenkielisen koulun toiminta yksityisenä Åminnen kouluna vuonna 1891.

Ei siis ainakaan Espoossa suomenkielisten asema parantunut 1800-luvulla vaikka maa siirtyi Ruotsin kuninkaan alaisuudesta autonomiseksi suuruhtinaskunnaksi jo vuosisadan alussa. Vasta aivan 1800-luvun lopulla suomenkielisten kasvava muutto Espooseen alkoi nostaa suomenkielisten asemaa.

Nikolai II julkaisi vuonna 1898 manifestin, jonka mukaan Suomen valtiopäivien hyväksymistä ei enää tarvita koko Venäjää ja siis myös näin ollen Suomeakin koskeviin määräyksiin, alkoi sortokausi.

Minä lähdin vanhoilla päivilläni takaisin maaseudun rauhaan isiemme maille – tietysti Lammille.