Keskusta-logo

Uutiset

29.1.2021Hiilinielu- ja terveysmetsiä Espooseen.Lue lisää »29.1.2021Onko Suur-Espoonlahden kehitys ollut kestävää?Lue lisää »23.1.2021Korkeat kerrostalot hajottavat mielenmaisemaniLue lisää »

*Hannuksen kartano

Hannuksen kartano

Bondaksen kartanon naapurina on Hannuksen kartano. Ne olivat osa Mårtensbytä (Martinkylää).  Vuodelta 1625 löytyy merkintä, että Hannuksen isäntänä oli Matts  Mattsinpoika. Hän toimi usean vuoden ajan lautamiehenä. Matts luovutti talon Brita -tyttärensä miehelle Jakob Mattsinpojalle ilmeisesti vuonna 1644.

Talo oli ollut amiraliteetin taloja, se muuttui 1646 sotamiestaloksi, joka määrättiin Gräsan rälssitaloksi 1648. Vuonna 1665 taloa viljeli rälssilampuotina Johan Jakobinpoika. Kun Gräsan kartanon isäntä Johan Hammarstierna kuoli vuonna 1680 jättämättä jälkeensä miespuolista perillistä, niin tila palautui kruunulle 1680. Johan Jakobinpoika jatkoi tilan pitoa nyt kruununlampuotina.  

1690-luvulla lautamiehien katselmuksessa todettiin, että tilalla oli rakennuksia vain pieni riihi luuvineen ja olkikattoinen olkilato, läävä, viisi pientä niittylatoa, kaikki vanhoja, mutta käyttökelpoisia. Asuin- ja karjarakennukset olivat käyttö- ja korjauskelvottomia.  Kaikki pellot olivat viljeltyjä. metsää sen verran, että siitä saatiin polttopuut ja aidaspuut. Kalavettä ei ollut. Talon kuntoon laittamiseksi arveltiin tarvittavan kolme vapaavuotta. Sitä ryhtyikin viljelemään kruununlampuotina Johan Erikinpoika. Köyhtyneestä talosta tehtiin 1697 Uudenmaan jalkaväkirykmentin furiirin asuin- ja palkkatila eli puustelli.

Valtion omistamana virkatalona Hannus säilyi 1900-luvun alkuvuosiin. Nykyinen päärakennus on ilmeisesti rakennettu vuonna 1910 ja sitä on ilmeisesti pidennetty 1940 luvulla.

Vuonna 1924 tilan osti Ivar Östberg ja hänen vaimonsa Siviä ( o.s. Virtanen). Tilan koko oli tällöin 78 ha, josta peltoa 25, niittyä 5 ja metsää 48 ha. Heillä oli 20 lehmän navetta, 6 hevosen talli ja 120 kanan kanala.  Vuonna 1929 heillä oli 14 lehmää, 1 sonni, 4 hevosta, 5 sikaa ja 100 kanaa. He myivät Helsinkiin maitoa, viljaa, kananmunia, perunaa ja puutarhatuotteita.

Rafael Sundströmillä oli ollut Kirkkonummen Jorvaksessa puutarha. Heille tuli äkkilähtö alueelta syksyllä 1944. Heidän piti yhdeksän päivän varoitusajalla lähteä evakkoon kotitilaltaan, koska Neuvostoliitto oli osana rauhansopimusta vaatinut itselleen Porkkalasta noin tuhannen neliökilometrin suuruisen alueen 50 vuodeksi vuokralle sotilastukikohdakseen.  Rafael Sundström osti silloin itselleen Hannuksen kartanon. 

Rafael Sundströmin johdolla alettiin Hannuksen kartanossa viljellä ruusuja. Rafaelin poika Rolf lähti 17-18-vuotiaana Ruotsiin opiskelemaan kukkien viljelyä. 1950 -luvun alussa vastuu viljelmistä siirtyi Rolfille. Hän oli silloin noin 20-vuotias. Siinä yhteydessä vaihdettiin viljelylajike ruusuista neilikoihin.

1950 -luvulla heillä oli 6 lypsävää lehmää  ja hevonen, jonka nimi oli Freija. Freijaa käytettiin erilaisiin töihin puutarhalla ja talvella sillä haettiin jäät kesää varten Hannusjärvestä. Jäät vietiin navettarakennuksen pohjoispuolella olevaan purukasaan.

Jään nosto Hannusjärvestä tapahtui seuraavasti. Ensin kairattiin isoilla kairoilla kaksi isoa reikää jäähän. Sitten oli erittäin pitkä isohampainen sahanterä, jolla reikien välit sahattiin melkein loppuun saakka. Sitten palaan tartuttiin isoilla kaksinkäsin kiinni pidettävillä pihdeillä ja pala irrotettiin jääkentästä irti ja nostettiin sen päälle.  Palat taisivat olla noin puoli metriä kanttiinsa. Sitten ne kuormattiin vetorekeen. Freija veti rekeä lumista Sommaröntietä pitkin kartanolle. Talvella ensin alkuun ne sai olla sellaisenaan, mutta ennen kevättä ne peitettiin sahanpurulla.  Sieltä kasasta sitten haettiin kellariin jäätä pienempinä paloina isoon saaviin, jossa oli jonkin verran vettä ja sekaan laitettiin mm. maitotonkat jäähtymään.

Maidontuotanto  lopetettiin pian 1950- luvun puolivälin jälkeen.

Niihin aikoihin heillä oli  5-6 kasvihuonetta ja ne lämmitettiin koksilla, joten yöllä piti heittää koksia pannuun ja valvoa, että kaikki toimi hyvin. Kasvihuoneet olivat yksinkertaista 4 mm:n lasia ja ne olivat korkeita, sillä neilikka kasvoi kahdessa vuodessa parin metrin korkuiseksi. Lämmitystehon piti olla suuri, jotta viljelykset pysyivät tarpeeksi lämpiminä kovimmallakin pakkasella.1960-luvun puolivälissä koksilämmitys korvattiin öljylämmityksellä.

 1960 -luvun jälkipuoliskolla lasin alla oli noin 4000 neliötä.ja kasvihuoneita oli kymmenen.  Sunnuntaipäivä oli ainoa päivä, jolloin neilikkaa ei leikattu ja pakattu. Maanantaiaamuisin olikin sitten töitä paiskottava sitäkin enemmän, jos keli oli ollut hyvä viikonlopun aikana: 10.000 neilikkaa käsiteltiin parhaimmillaan maanantaiaamupäivän aikana. Leikkaamassa oli 4-5 henkilöä ja lajittelemassa ja niputtamassa suunnilleen saman verran henkilökuntaa. Suurin osa kuljetettiin omalla pakettiautolla pääkaupunkiseudun tukkukauppiaille. Jonkin verran kuljetettiin suoraan pääkaupunkiseudun kukkakauppoihin. Osa meni sitten ympäri Suomea junalla ja jonkin verran myös linja-autoilla.

Kukat säilyivät hyvin kuivattuina ja pakastettuina. Niinpä Rolf Sundström rakennutti pakkashuoneen, jossa pidettiin kukkia säilössä, jos oli ylituotantoa. Sitten tarpeen mukaan niitä otettiin vesiämpäreihin virkoamaan ensin vähän aikaa pakkasen puolella ja sitten normaaliin huoneen lämpöön ennen toimitusta asiakkaille. 

Rolf Sundström oli nuoresta iästään huolimatta arvostettu edelläkävijä ja alle 40 -vuotiaana jo kauppapuutarhaliiton varapuheenjohtaja. Hän oli ilmeisesti ainakin alkuvaiheessa yksi Suomen suurimmista neilikanviljelijöistä. Hän kuoli vuonna 1969 työtapaturman seurauksena.

Isännän kuoleman jälkeen viljelykset annettiin vuokralle ulkopuoliselle puutarhurille, Antti Rimpiläiselle. Rimpiläinen piti viljelyksiä jonkin vuoden, mutta sitten toiminta lopahti ja niinpä Sundströmit päättivät myydä Sommaröntien pohjoispuolella sijainneet maat kahden yrittäjän yhtiölle, jotka sitten myivät maat Espoon kaupungille. Kaupunki sitten kaavoitti alueen pääasiassa asuinalueeksi.